Pöljiä kuvia

Olimme yhtenä iltana Helsingissä koirapuistossa. Olen nähnyt todella paljon koirapuistossa olevia koiria, jotka eivät tee mitään muuta kuin kököttävät paikoillaan, vaikka niillä olisi siellä kavereita. Helsingissä en ole vielä nähnyt mitään muita kuin sellaisia koiria (vaikka olen kyllä kuullut muuta). Lienee turha sanoa, että tuo ei päde Doraan :D Vaikka eipä sillä, että puistoilusta olisi pahemmin ollut hyötyä, kunhan nyt pääsi jalkojaan hitusen oikomaan. Puisto on ihan naurettavan pieni, mutta vielä naurettavampaa on se, että pienten puoli on minusta vähän isompi. Ok...

Anyway, otin ihan mahtavan upeita kuvia. Ja tulin siihen tulokseen, että Dora juoksi jotenkin todella oudosti, ja niinpä lähdimme aika pikaisesti pois. Täytyy varata pian se manuaaliterapia...

Tää kuva on otettu puiston portilta - aijai mitkä juoksuläänit... not.

Tää on ehdottomasti onnistunein otos, eikö??

Oon oikeesti Suomen seuraava suuri valokuvaajalupaus... :D

Mahtavista helsinkiläiskoirista puheen ollen... Mikä niitä vaivaa?? Tai siis omistajia. Lähes kaikki mun näkemät koirat kulkee ihan holtittomasti pitkissä hihnoissa, eivätkä siis todellakaan ole omistajiensa hallinnassa millään tavalla. Mutta sitten kun tulee vastaan tai takaa menee ohi pyöräilijöitä, juoksijoita, toisia koiria, raitiovaunuja tai skeittaajia, ne koirat eivät reagoi mihinkään. Ne ikään kuin elävät jossain omassa kuplassaan eivätkä välitä mistään, mitä maailmassa tapahtuu. Varmasti ihan positiivista, mutta en vain tajua! Enkä kyllä ikinä haluaisi, että Dora olisi sellainen :D

Toinen ärsyttävä juttu on, että jostain syystä erityisesti pienten koirien omistajat eivät anna muille omaa tilaa senttiäkään. Kulman takaa tuli yhtenä päivänä bostoni ja kaksi ihmistä meitä vastaan. Olimme kadulla, jossa menee jatkuvasti paljon pyöräilijöitä, ja jossa on siis jaettu erikseen pyöräkaista ja kävelykaista, joista molemmat ovat suunnilleen metrin levyisiä. Itse kävelin "pientareen" puolella, eli käytännössä lähes kiinni haustausmaan aidassa, koska eihän täällä tunneta mitään pientareita, ja Dora oli siis vielä nimenomaan siellä aidan puolella. Nämä vastaantulijat tulevat kohti bostoni pitkässä hihnassa ja ihan kiinni minussa, ja sitten vielä sen toiselle puolelle sille kävelykaistalle ahtautuivat vierekkäin nämä kaksi ihmisitä. Koska joo hei, metrin levyisellä kaistallahan on loistavasti tilaa kolmen ihmisen ja kahden koiran kävellä vieretysten... Eipä tuossa mitään tapahtunut, Dorakin meni ihan hurjan nätisti ohi vaikka toinen koira tuli kosketusetäisyydelle, mutta olisi voinut tapahtua. Ja mua ketutti. Paljon.

Samaisella lenkillä meitä vastaan tuli joku kääpiövillakoiran omistaja, joka tuli aina sille puolelle tietä, missä ohitettava koira käveli. Siis miksi??? Olisin voinut kuvitella, että Dora ja hyvin pahasti mulkoileva minä olisi oltu joku poikkeus, mutta kun näin tämän tyypin tekevän sitä muulloinkin.

Loppuun vielä lisää pöljiä kuvia hyvin sateisesta leikkihetkestä kivemmassa kaupungissa:

Yritys 2 ja 3: ok; yritys 4: fail again...

Hohhoijaa. Dora on tuntunut kotiutuvan oikein hyvin, ei enää hätkähdä muista kerrostalon äänistä kuin niistä, joista itsekin jään miettimään, että tunkiko tänne nyt joku sisään vaiko sittenkin vain naapuriin. Olen ollut koiruuden kanssa täällä aika paljon kaksin, ja kun piti käydä metsästämässä kaupasta ruokaa, Dora oli tosi kiltisti yksin. Kun olin illan poissa englannin tunnilla, se oli taas kiltisti yksin.

Jee!

Sitten seuraavana päivänä lähdin päiväksi pois. Dora jäi yksin jonkin verran pidemmäksi aikaa kuin ennen. Se tuli eteiseen katsomaan, kun lähdin, mikä ei varsinaisesti ole kovin ihmeellistä. Ulko-oven suljettuani jäin taas hetkeksi kuuntelemaan, että mitään ei tosiaan kuulu, ja sitten lähdin.

Kun tulin takaisin, vastassa oli ihan tavallisen innokas koira niin pitkän erossa olon jälkeen. Sain siltä pari pusua ja monen monta hännänheilutusta, ja sitten meni rauhassa makoilemaan ja odottamaan, koska saisi huomiota. Minä puolestani ihailin keskellä keittiön lattiaa olevaa sohvan selkänojatyynyä ja ympäri lattioita olevia vessapaperin palasia. Oujeeee. Tosin pakko myöntää, että se vessapaperi oli aika pitkälti oma vika. Se kun on ollut tiedossa, että Dora ei voi vastustaa vessapaperia tai vessan roskista, joten ne ovat olleet ennen joko pyykkikoneen päällä tai kaapissa piilossa. Nyt ei ole enää moisia ylellisyyksiä tarjolla, joten Dora on tietty avannut vessan oven, jotta on päässyt käsiksi näihin superherkkuihin namnam. No eipä siinä, siivoilin sotkut ja nostin roskiksen lavuaarin päälle.

Olin jo ihan suhteellisen tyytyväinen tulokseen, kunnes menin makuuhuoneeseen. Senkin oven olin lähtiessäni jättänyt kiinni, ja palatessani olin kyllä huomannut sen olevan vähän raollaan, mutten ollut ajatellut asiaa sen enempää. Olisi varmaan pitänyt...

Voin kertoa, että noita oli kiva kaapia käsin pussiin. Mutta kuten pumpuli yleensä, tuho näyttää pahemmalta kuin oikeasti on - onneksi. Dora oli repinyt mun itse tekemän tyynyn, joten rahallinenkin vahinko oli nolla. Tuhoa enemmän tässä huolettikin se, että miksi se nyt yhtäkkiä oli päättänyt tehdä moista, vaikka luulin jo, että se osaa olla täällä yksin. Ja ylipäätään tuollainen tuhoaminen on musta tosi outoa käytöstä, koska olen edelleen sitä mieltä, että Dora ei vaikuta yhtään eroahdistuneiselta ja osaakin olla muualla yksin. Se oli saanut ihan normaalin määrän liikuntaa/aktivointia, joten tuntuisi hassulta, että se olisi ollut kovin tylsistynyt. Ehkä en ollut sen kanssa tarpeeksi kauan sisällä lenkin jälkeen ennen lähtöä, joten se ei ehtinyt rauhoittua? Toivottavasti.

Seuraavana päivänä jouduin taas jättämään Doran yksin illaksi (nelituntisen) enkun tunnin ajaksi, ja olin vähän kauhuissani moisesta. Ladoin melkein kaikki tyynyt ja peiton kaappiin ja suljin ovet, vaikka eipä sillä mitään merkitystä olekaan. Ja kun tulin takaisin, koira oli ollut taas ihan täydellisesti, mikään esine ei ollut liikkunut milliäkään. Tääääääh. Osaako se nyt olla vai eikö se osaa??

Rastila

Höhöö, sain viime viikolla vihdoin päätettyä, että lataan matkakortille aikaa. En sitten tiedä, oliko se lopultakaan niin fiksua, koska on kamalan väsyttävää reissata muualle vain lenkkiä varten. Käytiin kuitenkin sentään kerran viime viikolla muualla, ja koska kuitenkin kohta unohdan, missä olin ja miten siine päädyin, piti tulla tännekin satuilemaan.

Kulkuvälineenä oli metro ja hyvin hatarana määränpääideana Mellunmäki, mutta menin vain ensimmäiseen metroon vailla havaintoakaan, minne se on meitä viemässä. Sisälläkään ei ollut sitä pysäkkikarttaa, mutta koiria kyytiin kyllä hypähti. No mikäs siinä, nakkia vain Dorpan naamariin. Kökötettiin metrossa joku 20 minuuttia, ja kun ulkona alkoi näyttää kivalta, hypättiin pois. Päädyttiin siis Rastilaan :D

 

Ensimmäisenä Rastilassa huomioin koiran haukunnan. Ja äänestä kuuli, ettei se ollut mikään ihan pienin koira. Vaikutti siis lupaavalta! Hissi toi meidät asemalta paikkaan, johon näkyi ABC ja S-market, ja lähdettiin poispäin niistä. Muutaman minuutin kävelymatkalla näköpiirissä ehti vilahtaa ainakin kolme isohkoa koiraa, ja sitten olimmekin jo päässeet joitain pikkuteitä pitkin meren rantaan. Kappas :D Palloilimme siinä hetken, kunnes löytyi ihanan näköinen pieni polku, joka veikin sitten metsään. Metsään!! Dora sekosi :D Ja siinähän sekosi, minä pidensin hihnan pisimmälle säädölle ja annoin koiran kävellä reilusti kauempana kuin kaupunkiympäristössä. Ei kyseessä nyt toki mikään ihan kunnon metsä tainnut olla, polkuja risteili joka puolella ja leveämpiä hiekkateitä tuli koko ajan vastaan, mutta mitäpä pienistä. Tuohon paikkaan pitäisi joskus tutustua kunnolla, siellä kun saattaisi voida jopa pitää koiraa vapaana. Ihmisiäkään ei tullut vastaan kuin harvakseltaan.

Vähän turhan pian löysimme tiemme ulos metsästä, ja sitten lähdin seikkailemaan muualle metroaseman ympäristöön. Tosi kivan oloista aluetta asua, mutta kun löysin kunnolla vehreitä tienpientareita, en ollut yhtään varma, olinko jonkun taloyhtiön yksityisalueella vain en - kamalasti nimittäin oli moisia kylttejä... Hmm.


Kun olin lähdössä takaisin, koin pienen järkytyksen: metroa piti odottaa lähes 10 minuuttia! Ounou :D Seuraavalla kerralla pitää katsoa, mihin aikaan metro lähtee, koska vaikka teillä ei hullu vilske käynytkään, oli laiturilla sen verran häiriötä pienelle doiralle, että emäntä ei voinut lojua väsähtäneenä penkillä metroa odotellen.

Öäöä Helsinki

Ollaan vihdoin vietetty melkein kokonainen arkiviikko virallisessa kodissa. Yäk. Löysin ruohoa ja ihan kohtalaisen kivoja reittejä kaksi kappaletta - ja ilmeisesti ne ovat ainoat kävelyetäisyydellä olevat. Toisesta pääsee suunnilleen ympäri, mutta toisessa täytyy kävellä samaa reittiä takaisin, hyi. Ja vaikka olen onnistunut nämä pari kuvaa nappaamaan niin, ettei näy kuin kaksi ihmistä, kello oli tuolloin jo lähempänä yhtätoista illalla, ja silloinkin piti odottaa rauhallista hetkeä. Että joo. En tykkää.

Pöytäkin olisi kiva, mutta vanha kirjoituspöytä tosiaan hajosi muutossa, eikä se tuonne olisi varmaan mahtunutkaan... Kerrataan tenttiin sitten sohvalla :D Koira oli tosi avulias, oli hyvin helppo opiskella... (Koska eihän sitä tietenkään raaski pois käskeä.)

Pätevä Dorppa!

Vaikka Doran hihnakäytös ei ole ikinä ollut mitään huippua, en ole sen takia ajoittanut lenkille lähtöä aikoihin, jolloin muita ei ole liikenteessä. Nyt on kuitenkin ollut vähän pakko - ei niinkään koirien kuin kaikkien liikkellä olijoiden takia. Kerran kävin keskellä päivää lenkillä niin, että kaverinikin oli mukana, ja se vasta olikin katastrofi. Lähdettiin kävelemään tuota samaista rantatietä, ja meitä vastaan tuli aivan valtava ihmislössi. Siinä oli jotain nuoria, jotka kävelivät pienemmissä, 6-10 hengen porukoissa, ja lähes joka kolmannella porukalla oli mukanaan koripallo, jota luonnollisesti piti pomputella koko matka. Porukassa käveli vierekkäin aina vähintään kolme tyyppiä, ja lisäksi ohi meni tavanomainen määrä pyöräilijöitä ja lenkkeilijöitä joka suunnasta. Yritin syöttää Doralle nakkia, mutta vaikka siitä näki, että se oikeasti yritti keskittyä, häiriötä oli vain liikaa. Lopulta käännyttiin ympäri ja (koiraa mukana raahaten) mentiin johonkin ihme pihaan ja sieltä muualle.

Dora kävi pulahtamassa mereen ainoassa epäsiistissä rantakohdassa :D

Hehhee hassu puu!

Mulla on ollut suuria ongelmia avata meidän talon ovia, ja aina sisään tullessani olen luultavasti vaikuttanut siltä, että yritän potkia ovea sisään tai jotain. Erityisesti se huomioon ottaen olikin tosi kiva ylläri, kun yksi päivä lenkiltä tullessani näin, että meidän talon portailla istuskeli joukko vanhuksia (oletettavasti viereisestä palvelutalosta tulleita) ja yksi nuori mies pienen koiran kanssa. Koira alkoi räkyttää Doralle jo kaukaa, ja mitä tekee mies? No tietysti nauraa ja antaa koiransa kiskoa fleksissä niin pitkälle kuin hihnaa riittää. Kävelin Doran kanssa portaiden sivulla olevalle metalliritiläluiskalle hyvin iloisena siitä, että olen aikoinaan totuttanut Doran kaikenlaisiin alustoihin, eikä se hätkähdä edes metalliritilällä kävelemistä. Metrin päässä räkyttävä koira oli kuitenkin liikaa, mutta käännyin ympäri ja saatiin otettua uusi yritys. Sillä kertaa mies taisi älytä, että voi vähän väistää (ilmeisesti älykkyysosamäärä ei kuitenkaan riittänyt siihen, että olisi yrittänyt vähän hillitä koiraansa), ja päästiin ovelle asti.

Siitä sitten alkoi hieno "syötä koiralle nakkia koska muutaman metrin päässä räksyttää koira ja pidä hihnasta kiinni ja yritä avata ovea ja työnnä sitä vielä samalla" -yritelmä. Harmi kun mulla on edelleen vain kaksi kättä. Ähräsin siinä oven kanssa, ja heti alkoi kuulua vieressä istuskelevien vanhusten suusta kannustavia sanoja: "Eikö toi nyt muka tota ovea saa auki?" "Mitä toi tyttö oikein kuvittelee tekevänsä?" "Ei ovia noin avata!" ja muita vielä vähän mukavampia juttuja. Joku herrashenkilö ilmeisesti päätti ryhtyä avuliaaksi ja köpötteli keppinsä kanssa lähemmäs. "Onko sulla väärä avain?" se kysyi. Joo ei ole. Teki mieli alkaa raivota jotain, mutta onnistuin kuitenkin sanomaan ihan suhteellisen nätisti, että tää ovi on vaan vaikea avata. Öaoghaöogrharg! Onneksi siinä vaiheessa pääsin sentään vihdoin sisään. Ja nyt olen ehkä oppinut avaamaan ne pahuksen ovet.

Krääääääh ärsyttävää. Mutta tässä loppuun jotain vähemmän ärsyttävää: